Miten tervahöyry rakennettiin?
Saimaalla liikennöineen alustyypin eli tervahöyryn rakennusprosessi oli melkoinen työmaa. Tervahöyryjä rakennettiin eri puolilla Saimaata myös muualla kuin virallisilla telakoilla. Laivanrakennuspaikkoja oli useita. Yksi niistä sijaitsi Enonkosken Kangassaaressa vuosina 1919-34.
”Tervahöyryjen rakentamiseen tarvitut puut kaadettiin loppusyksystä laivaisännän omista tai lähiseudun metsistä. Suurin työ oli kaariin tarvittujen juurikkaiden hankkimisessa. Paras juurikas saatiin suoperäisessä maassa kasvaneesta kuusesta, jossa juuri saattoi kasvaa lähes rungon paksuiseksi. Juurikkaita tarvittiin laivaa kohti noin kolmesataa, muuta puuta noin kuusisataa runkoa. Puutavaran lisäksi täysmittaista alusta varten tarvittiin 500 kg tervarivettä ja 1000 kg rautaa. Kylkien ja pohjan suojaamiseen tarvittiin tervaa, saumoihin pikeä, hyttiin eli pömpeliin maalia. Aikaisemmin rakennusmiehet sahasivat lankut ja seppä takoi pultit, piikit ja muut rautaosat rakennuspaikalla, mikä olikin melkoinen työ. 1920-luvulla alettiin puutavara sahauttaa sahoilla ja muita tarvikkeita hankkia rautakaupasta.
Rakennustyön suunnittelusta ja johdosta huolehti laivamestari. Hän oli yleensä itseoppinut ammattimies ja, jos osasi tehdä kantavan ja nopean aluksen, tunnettu ja arvostettu koko vesistöalueella.
Parhaimpiin mestareihin kuuluivat mm taipalsaarelainen Pekka Väkevä, sulkavalainen Aleksanteri Hintsanen ja sääminkiläinen Pekka Päivinen. Rakennusmiehiä laivaa kohti tarvittiin viitisentoista. He olivat yleensä lähiseudun miehiä; kauempaa työhön tulleet asuivat urakan ajan laivaisännän kotona.
Laivanrakennuspaikaksi valittiin ranta-alue, joka oli maaperältään kuivaa hietikkoa, riittävän tasainen ja samalla rantaan päin sen verran viettävää, että vesille lasku sujui hyvin. Rakentaminen aloitettiin tekemällä rakennus- eli varvipaikalle puusta teline, "peti", jonka päälle noin metrin korkeudella maasta alus rakennettiin. Parhaasta ja pisimmästä puusta veistettiin köli. Se oli sitä vahvempi mitä vähemmän siinä oli liitoksia. Kaaret kiinnitettiin kölin päälle. Ne jäivät köliin ja alusta pituussuunnassa jäykistäneen sikoparrun väliin. Kaarien päälle veistettiin ylä- ja alaslonkeja, jotka jäykistivät ja vahvistivat runkoa. Rautakaaret yleistyivät 1920-luvulla.
Lankut kiinnitettiin tasasaumaan reunat vastakkain. Ne laitettiin ensin kiinni keulasta ja sen jälkeen taivutettiin vasten kaaria. Taivuttamisen helpottamiseksi on lankkua pehmitettävä vesihöyryn avulla "pasalouvassa", "pasassa". Se rakennettiin vanhasta höyrykattilasta tai yhdestä useamman tai useammasta rautapadasta, jotka yhdistettiin neliskulmaiseen, pitkään tiiviseen lankkutorveen. Lankut saivat olla höyrykammiossaan tuumaa kohti tunnin, usein yön yli. Saumat tilkittiin tervariveellä, jota löytiin saumoihin riveraudalla. Päälle laitettiin kuumaa pikeä. Ennen vesillelaskua laiva tervattiin. Viimeistelytöitä olivat kannen lankutus, maalaukset sekä pömpelin tekeminen sen jälkeen kun kun alukseen oli rakennettu konepajalla höyrykone ja -pannu.
Rakentaminen vei yleensä talvikuukaudet. Keväällä valmis laiva laskettiin laskiaisjuhlassa rasvattuja puita pitkin kylki edellä veteen. Juhlan jälkeen oli edessä katsastus eli ruuviajo ja sitten ensimmäisen lastin hakeminen.
Joka kevät ennen purjehduskauden alkua laivamiehet tekivät aluksessa korjaus- ja huoltotöitä: alus tervattiin ja maalattiin uudelleen, köydet ja viilarit kunnostettiin, syksyllä purettu ja perustellisesti rasvattu kone koottiin käyntikuntoon. Lahonneita lankkuja saatettiin vaihtaa. Hyvin tehty ja huollettu tervahöyry kesti 10-20 vuotta. Moni palveli viimeiset vuotensa lotjana.”
Lähde:
Saimaa-kirja 1991: 110-111. Artikkeli on Toimi Jaatisen ja Aura Valtakarin kirjoittama.
