Lotjat ja tervahöyryt
Tervahöyry, joka myös höyrylotjan nimellä tunnetaan, on Saimaan alueella kehittynyt oma alustyyppinsä. Kutsumanimensä tervahöyry sai tervatusta rungostaan. Joskus alusta nimitettiin myös pikinytkyksi.
Saimaan alueen sisäisen kaupankäynti synnytti dynamiikan, joka 1700-luvulle saavuttaessa alkoi näkyä myös teknologian kehityksessä, ja nimenomaan laivanrakennuksessa. Saimaalla edettiin jos jonkinlaisella vesikulkuneuvolla, jos ei muuta niin soutaen. Kaikki nämä ilmiöt laajenivat sen myötä kun Saimaan kanava avattiin 1856 ja kaupankäynti alkoi kansainvälistyä.
Sakari Auvinen on teoksessaan s/s Mikko tutkinut tervahöyry Mikon roolia Saimaan alueen kaupankäynnissä, aluksen kansainvälistä historiaa unohtamatta. Samalla Auvinen on kartoittanut höyrylotjien eli tervahöyryjen juuria ja syntyprosessia, todeten että tervahöyryn kehittyminen omaksi alustyypikseen oli kehityksen kannalta Saimaan laivakulttuurin tärkein ilmiö.
Kuinka Saimaalle tyypillinen alustyyppi eli tervahöyry oikein syntyi?
”Höyrylotja oli puinen, tervatuista kyljistä kutsumanimensä saanut lastialus, jolle oli tyypillistä aluksen perään sijoitetut kone ja hytti sekä tylppä keula. Tervahöyry-alustyypin täsmällistä syntyaikaa on vaikea määritellä. Ulkomailtakin mallia saaden Saimaan laivanrakentajat kehittivät tervahöyryn 1870-1880 luvuilla vähitellen, yhtenä välinevaiheenaan apukoneella varustettu purjelotja, Saimaan oloihin sopivaksi höyryalukseksi."
Kirkkovenematkat höyryn avulla
Höyrylaivakulttuurin kehittyessä ja laajetessa Saimaan laivakulttuurissa alkoi ilmentyä pieniä yksittäisiä muutoksia. Yksi tällainen yksityiskohta sekä mielenkiintoinen kultuurinmuutos oli höyryvoiman käytön ulottuminen myös perinteisesti soutaen tehdyille kirkkomatkoille. Jo 1880-luvun alussa monet tekivät kirkkomatkansa höyrylaivoilla, tosin ei aina itse laivassa, vaan vaan laivan vetämässä veneessä.
Kaupan kansainvälistyminen loi tarpeen isompien alustyyppien kehittämiselle
Vielä 1800-luvun puoliväliin saakka myös talonpojat osallistuivat Saimaan sisällä tapahtuvaan paikalliseen kaupankäyntiin omilla veneillään etenkin voikaupan merkeissä. Jälleen Saimaan kanavan avautuminen merkitsi muutosta veneen tai laivan omistamisen kulttuuriin liittyen, pidemmän aikavälin kehityskaarella. Kansainvälisen kaupan kehittyessä veneitä tahi jopa laivoja omistavat talonpojat alkoivat pikkuhiljaa kadota, koska rahkeet eivät riittäneet kansainväliseen kaupankäyntiin. Tavaramäärät kasvoivat, joten tarvittiin isompia aluksia, joihin tarvittiin miehistöä.
Tervahöyryt alkoivat pikkuhiljaa yleistyä 1800-luvun lopulla. Vuosisadan vaihteeseen tultaessa tervahöyryjen merkitys kaupankäynnin välineenä alettiin ymmärtää. Alustyyppi mahdollisti paljon suurempien lastien kuljettamisen kuin mitä siihen saakka oli ollut mahdollista. Kaupankäynnin luonne muuttui aivan toisenlaisenlaiseksi, ja tämä alkoi näkyä myös laivan omistajissa. Laivanvarustamotoiminta alkoi pikkuhiljaa syntyä.
”Yksityiset isännät omistivat pääosan tervahöyryistä ja muista lastialuksista pääosin 1910-luvulle asti. Kauppiaat ostivat talvisin maalaistavaroita, joita he avoveden aikana veivät laivoillaan Viipuriin ja Pietariin tuoden takalastina kauppatavaroita. Sahan omistajat ja muut teollisuuden harjoittajat tarvitsivat laivoja raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden kuljettamiseen. Vuosisadan alussa ryhtyi myös moni maanviljelijä laivaisännäksi. Heitä kannusti laivan hankintaan erityisesti tuottoisa Pietarin-purjehdus. Pietariin vietiin vuosisadan alusta lähtien suuret määrät polttopuuta.”
Lähteet:
Saimaa -kirja 1991:35.
S/s Mikko 2016:104.
Lastiveneistä tervahöyryihin. Etelä-Savon lastiliikenteestä Saimaan kanavan avautumisesta I maailmansodan jälkeisiin vuosiin. Toimi Jaatinen. Kavassi 1988. Saimaan Purjehdusmuseoyhdistyksen julkaisu.
Kavassi 1988:35
