Teknologian kehityksen ja kustannusten nousun merkitys
Lähikuljetuksissa, etenkin alle sadan kilometrin matkalla, autot syrjäyttivät hevoskuljetuksia ja hankalana pidettyjä latvavesiuittoja. Metsäautoteiden pidentyessä, autojen teknistyessä ja määrän kasvaessa kumipyörille siirtyi yhä useampi lasti yhä pidemmältä matkalta. Lisäksi osa ennen vesillä kuljetetusta rahdista siirtyi rautateille. Näiden edut olivat kuitenkin edelleen vain kaukokuljetuksissa, etenkin silloin kun puuta siirrettiin Saimaan latvavesiltä rannikolle.
Myös sisävesikuljetuksissa tapahtui muutoksia. Puuta kuljetettiin tervahöyryjen sijasta yhä enemmän uittamalla uusien niputusmenetelmien myötä. Etenkin autoniputus valtasi alaa. Auton puukuorma sidottiin nipuksi ja kuljetettiin selkävesien rannoille, jossa se pudotettiin jäälle tai suoraan veteen. Näin puiden kuljetuksessa voitiin jättää pois paljon työntekijöitä vaatinut irtouitto ja vesiniputus tai vaihtoehtoisesti tervahöyryihin ja lotjiin lastaaminen.
Autoniputus soveltui hyvin Saimaalle. Syntyneet niput voitiin kätevästi yhdistää selkävedet ylittäneisiin hinauksiin. Nippuhinaus vähensi irtouittoja ja väylien parantamiset ja oikaisut mahdollistivat puolestaan lauttakokojen kasvattamisen. Näin oli etenkin Saimaan pohjoisemmissa osissa.
Suuremmat lauttakoot mahdollistivat kuljetusten yksikkökustannusten alenemisen. Samaa tavoiteltiin uittoyhdistysten järjestämillä yhteisuitoilla. Toiminta tehostui vielä entisestään kun teollisuuden raakapuutavarasatamat paranivat ja hinauskalusto kehittyi teknisesti. Moottorihinaajat yleistyivät ja vähitellen myös höyrykäyttöisiä hinaajia muutettiin moottorihinaajiksi. Muutosten jälkeen miehistöä ei enää tarvittu yhtä paljon kuin ennen.
Vaihtoehtoisten kuljetustapojen yleistyessä ja kustannuspaineiden kiristyessä tervahöyryille löytyi vuosi vuodelta yhä vähemmän käyttöä. Tätä vähensi myös Saimaan kanavan liikenteen katkeaminen 1944.
Tervahöyryjen miehistön palkat olivat vielä ennen toista maailmansotaa kohtuulliset, korotukset maltillisia ja työaika joustava. Tilanne kuitenkin muuttui sodan jälkeen. Työ jatkui edelleen hyvin työvoimavaltaisena, mutta kustannustaso ei ollut enää sama. Etenkin Korean sodan (1950–1953) aiheuttaman nousukauden seurauksena palkat nousivat huomattavasti niin s/s Mikossa kuin muissakin tervahöyryissä.
Palkankorotuksia ja lyhentynyttä työaikaa ei ollut mahdollista kompensoida miehistön määrää vähentämällä tai kuljetuksia lisäämällä. Tämä tiesi kuljetuskustannusten yksikköhintojen vääjäämätöntä nousua. Vaihtoehtoiset kuljetusmuodot olivat muodostuneet edullisemmiksi ja niiden volyymit suuremmiksi. Tervahöyryjä ja lotjakolonnia ei tarvittu enää entiseen malliin.
Huvipursikiertue
Merkittävistä liikenteen rakenteissa tapahtuneista muutoksista huolimatta s/s Mikkoa ei romutettu 1963 monen muun aluksen tapaan. Alus seisoi seitsemän vuotta Laitaatsillan telakalla kone rasvattuna. Sitä pidettiin vielä vara-aluksena mahdollisten ruuhkahuippujen varalta. Merkittävimmän poikkeuksen hiljaiselon kauteen teki vain vuosi 1966.
Mistä sitten oli kyse? S/s Mikon käyttötarkoitus oli hyvin poikkeuksellinen. Alusta tarvittiin vetonaulaksi Huvipursi-nimisen TV-sarjan tekoon. Ohjelmaa suunnittelivat ja tuottivat Aarre Elo, Matti Kuusla ja Jukka Virtanen. TV 1 toteuttaman sarjan ideana oli tehdä Suomea tutuksi, kiertää kaunista Saimaata tervahöyryllä ja pysähtyä lauantaisin tekemään suoria tanssilähetyksiä eri paikkakunnilta.
S/s Mikko hinasi perässään kelluvaa tassilavaa, joka toimi s/s Mikon ja satamien lisäksi ohjelman estradina. Suoran tv-lähetyksen päätyttyä sillä alkoivat tanssit. Lähetyksiä tehtiin Oy Suomen yleisradio Ab:n ulkotuotantoautoilla Iisalmesta, Kuopiosta, Taipaleen kanavalta Varkaudesta, Savonlinnasta, Puumalan Pistohiekan lavalta, Mikkelistä ja Lappeenrannasta.
Ohjelmissa oli kuvaa myös reitin varrelta. Tällaisen television viihdesarjan tekeminen 60-luvun puolivälin tekniikalla oli mittava urakka.
Tervahöyry Mikolla esiintyivät suomalaisen viihdemaailman kuuluisimmat artistit. Katri Helena, Esa Pakarinen ja Mauno Kuusisto saivat mittavan yleisön. Joukkoon mahtui myös paikallisia kykyjä. Monet pitivät s/s Mikon konemestarin Veikko Luukkosen laulua jopa viimeksi mainittua parempana. Kansainvälistä tähtisäihkettä ohjelmaan toi puolestaan poplaulaja Millie Small (Millicent Smith, s. 1946). Mikon kannella valotettiin myös paikallista elämää haastatteluin ja insertein.
S/s Mikko: Hiljaiset vuodet Laitaatsillan telakalla
S/s Mikko ei palannut välittömästi kotisatamaansa Savonlinnaan Huvipursi-kiertueen päätyttyä. Miehistö oli palkattu koko kesäksi ja kiertue päättyi jo elokuun puolivälissä. Kapteeni Antti Sinkkonen ja hänen miehistönsä palasivat loppukaudeksi (22.8.–11.11.) vielä kerran halkojen kuljetuksen pariin.
Tanssit muuttuivat jälleen kovaksi työksi. Halkolasteja Imatran Kaukopäähän haettiin kolme Kermajärven Vihtarinlahdesta ja toiset kolme Juurusveden Kuusilahdelta.
Tervahöyry Mikkoa ei tarvittu vuoden 1966 jälkeen enää edes vara-aluksena. Alus seisoi Laitaatsillassa käyttämättömänä usean muun aluksen kanssa. Telakoitunakin alukset kuluivat ja niiden ylläpito huoltoineen maksoi. Tästä syystä Enso-Gutzeit Oy päätti laittaa keväällä 1969 myyntiin s/s Mikon ja 37 muuta tarpeettomaksi osoittautunutta alusta.
Lähde:
S/s Mikko 2016:69-72
