Saimaa kulkuväylänä
Itä-Suomessa vesistö on ollut luonnollinen kulkuväylä. Aikojen saatossa uudisasukkaat, kauppiaat, eränkävijät sekä muut matkalaiset ovat liikkuneet ja kulkeneet Saimaalla vesistöjä pitkin mitä erilaisimmilla vesikulkuneuvoilla, ja talvisin jääteitä pitkin.
Kulttuurin kehittyessä, väestön kasvun sekä asutuksen laajenemisen myötä Saimaan rooli liikenneväylänä alkoi korostua. Maanteitä ei ollut ja vesistöjen rikkomassa sekä halkomassa itäisessä Suomessa maitse liikkuminen oli vaivalloista sekä raskasta. Vesistö tarjosi luontevan ratkaisun paikasta toiseen liikkumisessa.
Itäsuomalaista elämänmuotoa on muovannut metsästä saatu elanto sekä se, miten kauppaa pystyttiin käymään. Jotta toimeentuloa voitiin saada myytävistä tuotteista, oli edellytyksenä kauppatavaroiden kanssa liikkuminen.
”Turkiksia kannatti kuljettaa pitkiäkin matkoja, tervaa Viipuriin, mutta ei maanteitä kaueammaksi Turun rauhan rajan katkaistua vuonne 1743 Saimaan etelään johtaneen vesitien.” (Saimaa-kirja 1990: 90)
Puutavaran rooli ja merkitys Saimaan vesiliikenteessä alkoi nousta esille ja korostua 1700-luvulle saavuttaessa. Erityisesti puutavaran merkitys vientituotteena, joka näkyi muun muassa siinä, että 1700-luvun loppuun mennessä Saimaan seudulle perustettiin 21 sahaa. Kehityksen suunta alkoi johtaa siihen, että perinteiset veneet joilla Saimaalla oli siihen saakka liikuttu, eivät riittäneet sahatavaran kuljettamiseen.
Elämään Saimaalla ja Saimaan ympäristössä on aina liittynyt myös kiinnostavia vivahteita sekä sivujuonteita. Näin oli myös kehittyvän kaupankäynnin kohdalla, jossa esimerkiksi kuopiolaiset arvostivat ja pitivät tuontia sekä tuontitavaraa tärkeämpänä ja merkittävämpänä kuin vientitatavaa.
Lähde:
Saimaa-kirja 1990: 90
Kuopion voikauppa
Saimaan rannoilla on käyty kauppaa pienimuotoisesti jossakin muodossa varmaankin niin kauan kuin alueella on asutusta ollut. Alueen kaupankäyntiin liittyvä kiinnostava yksityiskohta on ”Kuopion voikauppa”. Voi oli arkinen kulutustavara, jota talonpoikaiset tuottivat, ja tällä tavoin myös talonpoikaiset ajautuivat mukaan voikauppaan eri puolilla Saimaata.
Voi oli herkästi pilaantuva tuote, eli kaupankäynnin kannalta arka pilaantumaan, joka piti saada kohtuullisen nopeassa ajassa toimitettua ostajille. Ennen höyrylaivojen aikakautta tämä tarkoitti sitä, että voikauppa kukoisti Saimaan rannoilla pienimuotoisesti, ja kauppaa kävivät ne keillä oli kaupan käynnin välineitä eli myytäviä tuotteita sekä väline jonka avulla liikkua vesistöjä pitkin.
Voikaupan yhteydessä on käytetty ilmaisua ”talonpoikaisvoi”. Nimitys juontaa juurensa köyhyyteen, eli siihen että talonpojat kauppasivat voita saadakseen leipää. Säätyläiset ja suurempien tilojen omistajat eivät olleet aluksi voikaupasta kiinnostuneita. ”Voita vietiin etelään suurissa 5-6 laitaisissa soutuveneissä ja jonkun verran myös purjelotjissa, samoissa lasteissa lautojen kanssa.” (Jaatinen 1990: 94).
Saimaan kanavan avautumisen myötä 1856 talonpoikaisvoin kaupan luonne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Asian kehityssuuntaan vaikutti voimakkaasti myös Kuopion saamat kaupunkioikeudet vuonna 1858. Kehityksen suunta oli laajentuminen ja nimenomaan viennin kasvu kansainvälisen kaupan kehittymisen myötä.
”Kuopion porvarit alkoivat ymmärtää voin arvon laivojen lastina ja höyrylaivojen arvon tuon lastin kuljettajina. Höyrylaivat lastasivat enemmän ja olivat nopeampia, ja sopivat näin paremmin suhteellisen kalliin ja pilaantuvan tuotteen kuljettamiseen. 1860-luvulla kauppasuhteen Pietaria kauempana oleviin ulkomaisiin kaupunkeihin lisääntyivät. Toiminta saavutti sellaiset mitat, että tavallisella talonpojalla ei ollut paljonkaan mahdollisuuksia pysytellä mukana kilpailussa. Vuonna 1869 viisi kuopiolaista porvaria hallitsi lähes täysin Pohjois-Savon voinvientiä.” (Saimaa-kirja 1990: 94-95)
Talonpoikaiskaupan merkitys Saimaalla
Saimaan sisäinen kaupankäynti oli merkittävä asia, vaikka se niin sanotusti pienimuotoista olikin. Niin sanotulla talonpoikaiskaupalla oli arjen elämässä vaikutusta ja merkitystä monien ihmisten elämään. Asiaa kuvaa osuvasti Savonlinnan alueella ilmestyneessä Savonmaassa 22.11.1951 ilmestynyt merkkipäiväuutinen:
”60 vuotta täyttää huomenna perjantaina Joroisissa maanviljelijä ja toimitusjohtaja Eemil Antero Kokkonen Säämingin Kokonsaaresta.
Eemil Kokkonen on syntynyt Säämingin Kokonsaaressa maanviljelijän poikana. Kahdeksanpäisen sisarusparven vanhimpana joutui hän isänsä kuoltua jo 16 vuoden ikäisenä huolehtimaan talon asioista. Näin aikaisin saatu suuri vastuu kehitti Eemil Kokkosesta erittäin toimintatarmoisen ja kyvykkään maanviljelijän ja liikemiehen.
Ryhdyttyään myöhemmin hoitamaan omaa maanviljelystilaansa, jonka Eemil Kokkonen on korvesta raivaamalla saattanut hyvään viljelyskuntoon, hän sen ohessa alkoi harjoittaa puutavaraliikettä. V, 1928 hän osti Urpo-nimisen tervahöyryn, jolla hän kuljetti puutavaraa Säämingin saaristosta merisatamiin. Myöhemmin hän rakennutti Aulis-nimisen tervahöyryn, joka v. 1942 myytiin Norjaan. Eemil Kokkonen on uupumattomalla tarmolla työskennellyt Säämingin sisäisen laivaliikenteen kehittäjänä. V. 1929 hän oli perustamassa Säämingin Saariston Höyrylaiva Osakeyhtiötä, jonka johtokuntaan hän on kuulunut useat vuodet, vuodesta 1949 alkaen yhtiön toimitusjohtajana hän on menestyksellisesti toiminut sääminkiläisille tärkeän S/s Saariston hyväksi.
Eemil Kokkonen omistaa nykyisin kaksi maanviljelystilaa Säämingissä ja yhden Joroisissa sekä useita metsätiloja Säämingissä. Vapaussotaan Eemil Kokkonen osallistui rintamajoukkoihin Karjalan rintamalla. Aatteellisiin rientoihin hän on osallistunut Kokonsaaren Nuorisoseuran perustajana, jonka seuran rahastonhoitajana hän toimi 10 vuotta.”
Tekstin lähde:
Riihisaari, Savonlinnan museo.
Savonmaa 22.11.1951.
