S/s Mikko: aktiivipalveluksesta kohti eläkepäiviä
Tervahöyry Mikkoa ei tarvittu vuoden 1966 jälkeen enää edes vara-aluksena. Alus seisoi Laitaatsillassa käyttämättömänä usean muun aluksen kanssa. Telakoitunakin alukset kuluivat ja niiden ylläpito huoltoineen maksoi. Tästä syystä Enso-Gutzeit Oy päätti laittaa keväällä 1969 myyntiin s/s Mikon ja 37 muuta tarpeettomaksi osoittautunutta alusta.
Gutzeitin painattaman myyntiesitteen mukaan s/s Mikon kokonaiskunto oli välttävä ja kattilan osalta tyydyttävä. Myyntihinta puolestaan jätettiin neuvottelusyistä kertomatta. Gutzeitin laivasto-osaston päällikön, maa- ja metsätieteen tohtori Yrjö Roiton ja metsäpäällikkö Mikko Kolehmaisen tekemässä muistiossa aluksesta kerrotaan kuitenkin enemmän. Muistion mukaan aluksen laitteet olivat kyllä kunnossa, mutta köli vaati uusimista ja runko korjaamista riveyksen ja tervauksen ohella. Saman muistion mukaan aluksesta arvioitiin saatavan 13 000–15 000 markkaa ja mikäli kauppoja ei syntyisi lainkaan, laivasta saataisiin romuna jotakuinkin 5 000 markkaa. Hinta-arvion maksimi ja minimi vaihtelivat siis halvan ja keskitasoisen henkilöauton hinnan välillä.
Tieto aluksen myyntiaikeista levisi nopeasti. Ostajaehdokkaita ilmaantui useita, mutta taustalla oli muutakin. Arvokas pala Suomen liikenteen historiaa oli vaarassa kadota. S/s Mikko oli Suomen viimeinen perinteinen tervahöyry. Sen sisaralus s/s Paavokin oli jo aikaisemmin riisuttu varusteista ja muutettu nostoproomuksi.
Kaksi muuta Gutzeitin myyntiin laittamaa höyrylotjaa s/s Wenno ja s/s Romeo eivät olleet enää perinteisessä mielessä tervahöyryjä. Ne olivat rautarakenteisia, joskin mitoiltaan ja muodoiltaan tervahöyryn tyyppisiä.
Tervahöyry Mikon pelastamisesta kehkeytyi varsinainen operaatio, josta Sakari Auvinen on kirjoittanut ansiokkaan kuvauksen S/s Mikko -teoksessaan. Asiasta eli maailman viimeisen tervahöyryn pelastamisesta jälkipolville kiinnostui yksi sun toinen taho, Museovirastoa myöten, ja mukana operaatiossa oli myös Helsingin yliopiston Savolainen osakunta. Enso-Gutzeitin laivasto-osaston päällikkö tohtori Yrjö Roitto hoiti asiaa ansiokkaasti, tiedottaen eri osapuolia tilanteen kehittymisestä.
Tervahöyry Mikon pelastamiseen liittyvän prosessin myötä kaikille osapuolille kävi melko pian selväksi, että kukaan ei edes harkinnut S/s Mikon romuttamista, kuten monien tervahöyryjen kohtalona lopulta oli ollut. Maailman viimeinen tervahöyry haluttiin pelastaa, jotta jälkipolville jäisi konkreettinen muisto siitä millaisia vaiheita Suomen historiassa, ja Saimaan höyrylaivaliikenteen historiassa oli eletty läpi.
Jossakin vaiheessa pelastusprosessia tervahöyry Mikon uudeksi sijoituspaikaksi kaavailtiin Savonlinnan sijaan Seurasaaren ulkomuseota Helsingissä. Useampi taho esitti yhtenä pelastusvaihtoehtona erityisen yhdistyksen tai säätiön perustamista, ja hankkeen käynnistämistä suunnitelman toteuttamiseksi. Mikään tällaisista suunnitelmista ei kuitenkaan ottanut tulta alleen, eikä johtanut konkreettisiin sopimuksiin. Myös Suomen Höyrypursiseura osoitti kiinnostusta tervahöyry Mikon pelastamiseen.
Lähde:
S/s Mikko 2016:72
