Höyrylaivakulttuurin kehitys Mikkelin läänissä
Vuonna 1856 tapahtuneen Saimaan kanavan avautumisen vilkastuttama laivanrakennustoiminta tuotti Etelä-Savossa, Mikkelin läänissä, niin kuin muuallakin Saimaalla varsin paljon aluksia. Purjelotjia rakennettiin sahatavaran kuljettamista varten. Valtaosa 1850- ja 1860-lukujen aluksista oli kuitenkin vielä varsinaisia purjelotjia pienempiä, paljolti perinteisen suurveneen kaltaisia, soutamalla ja purjein liikkuvia aluksia, jotka oli tarkoitettu lähinnä maatalouden tuotteiden kuljettamiseen.
Mikkelin läänin höyrylaivojen lukumäärä pysyi kanavan avautumisesta huolimatta pienenä. Esimerkiksi vielä vuonna 1870 vain läänin kaupungeissa Mikkelissä ja Savonlinnassa oli höyryaluksia, eikä kummassakaan kahta enempää. Aika Saimaan kanavan käyttöönotosta 1870-, jopa 1880-luvulle asti oli seudulla koneettomien alusten aikaa. Höyrylaivojen vähäisyys tai puuttuminen ei kuitenkaan merkinnyt purjealusten runsautta. Varsinkin maaseudun laivanvarustus pysyi käsiteltävinä vuosikymmeninä vähäisenä.
Vuosi 1860 ja 1860-luvun puoliväli olivat Saimaan kanavan liikennetilastojen mukaan pieniä nousuvaiheita muuten suhteellisen vakaana pysyneessä purjehduksen määrässä. Kansainvälinen puutavaran kysyntä vaikutti myös Saimaalla, mutta ei mainittavasti Mikkelin läänissä. Selvä purjehduksen nousukausi oli 1870-luvun jälkipuoliskolla, ja erityisesti vuodet 1876 ja 1877 olivat vilkkaan liikenteen aikaa. Myös Mikkelin lääni aluskanta alkoi kasvaa.
Kansainvälistä kaupankäyntiä
Pääosa Mikkelin läänistä kotoisin olevien alusten matkoista suuntautui 1860- ja 1870-luvulla Viipuriin.
Suurin osa Mikkelin läänin aluksista oli verraten pieniä matkustaakseen Pietariin. Olihan sinne päästäkseen kuljettava tuulille altis meritaival, joka aiheutti joskus vaikeuksia myöhemmille tervahöyryillekin. Kaikki Pietariin purjehtineet alukset olivatkin yli 30 lästisiä. Enemmistö läänin aluksista oli alle 20 lästisiä ja kannettomia. Suurin osa purjehduksesta varsinkin pienillä aluksilla oli voin ja muiden maataloustuotteiden vientiä.
Erityisesti suurimmat lotjat kuljettivat myös polttopuita, joita vietiin sekä Viipuriin että Pietariin. Takalastina tuotiin kahvia, sokeria, suolaa, jauhoja, kauppatavaroita ym. Matkojen lukumäärästä käsiteltävänä aikana kertovat tiedot ovat varsin puutteellisia, mutta niidenkin perusteella voidaan päätellä Viipurin matkoja kertyneen purjehduskauden aikana alusta kohti neljästä kuuteen, ja Pietarin kävijöille (sic pietarinkävijöille) suurin piirtein saman verran. Purjehdusta siis harjoitettiin keväästä syksyyn, eikä kysymys ollut pelkästään satunnaisista matkoista.
Kirkkovenematkoja höyrylaivan hinauksessa.
Mielenkiintoisena kulttuurin muutoksena voidaan pitää höyryvoiman käytön ulottumista myös perinteisesti soutaen tehdyille kirkkovenematkoille. Jo 1880-luvun alussa monet tekivät kirkkovenematkansa höyrylaivoilla, tosin ei aina itse laivassa, vaan laivan vetämässä veneessä.
Kohti konealuksia ja höyrykoneita
Vaikka Saimaan kanavan avautumisen jälkeiset vuosikymmenet olivatkin pääasiassa koneettomien alusten aikaa, alkoi höyryvoiman käyttö hiljalleen yleistyä vesiliikenteen apuna. Luonteenomaista tälle kehitykselle oli se, että uusi voimanlähde otettiin vanhan tueksi, ei sitä tyystin korvaamaan.
Monet 1800-luvun jälkipuoliskon alukset käyttivätkin sekä purjeita että höyrykonetta, mikä oli luonnollista jo ajan höyrykoneiden heikkoudenkin vuoksi. Esimerkkinä purjealuksesta, jossa höyrykone oli apukoneena, käy jo mainittu joroislainen Oppi. Linjaliikenteessä vanhan ja uuden tekniikan välimuotoja olivat savonlinnalaiset höyrykuunarit Kalevala ja Salama. Kauppias Albin Sopasen Kalevala kulki v. 1866-75 Kuopio-Pietari väliä poiketen välillä myös Lyypekissä. Savonlinnan Höyrylaiva Oy:n vuonna 1874 rakennuttama Salama liikennöi pääasiassa reittiä Joensuu-Savonlinna-Pietari; myös se kävi välillä Lyypekissä.
Saimaan konealukset olivat harvinaisuutensa vuoksi aina 1870-luvulle, osin senkin jälkeen eräänlaisia yleisaluksia, joita käytettiin tarpeen mukaan matkustajien ja tavaroiden kuljettamiseen sekä hinaamiseen. Nämä tehtävät olivat osittain keskenään ristiriitaisia ja toisiansa syrjäyttäviä, ja usein nimenomaan matkustajien kuljetus kärsi muiden tehtävien takia.
Mikkelin läänin varhaisimpien höyryalusten tärkein tehtävä oli hinaus. Veneitä, lotjia ja varsinaisia purjealuksia vetäessään ne kuljettivat niiden omiin lasteihin verrattuna moninkertaisen tavaramäärän. Hinaus ei myösäkän estänyt niitä kuljettamasta samalla omaa lastia tai matkustajia ja saamaan näin tuloja monista eri lähteistä.
1880-luvulla alkoi kehitys, jonka myötä höyryalukset erikoistuvat aikaisempaa enemmän eri tyypeiksi ja eri kuljetustehtäviin, vaikka erikoistuminen ei merkinnytkään aluksille luonteenomaisen eräänlaisen yleiskuljettajaroolin täydellistä loppumista.
Esimerkiksi höyrykuunari Salama muunnettiin matkustajia palvelevaksi alukseksi.
Lähde:
Kavassi 1988: 33-35. Saimaan Purjehdusmuseoyhdistyksen julkaisu.
Lastiveneistä tervahöyryihin. Etelä-Savon lastiliikenteestä Saimaan kanavan avautumisesta I maailmansodan jälkeisiin vuosiin. Toimi Jaatinen.
